"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"
Geneviève esitteli ruhtinaan:
"Ruhtinas Sernine… madame Ernemont, isoäitini…"
Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:
"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!… En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"
"No, mummoseni, tyynnyhän, koska kerran olen tässä."
"Niin, mutta peljästys on voinut tehdä sinulle vahinkoa. Ei voi tietää mitä sellaisesta seurannee. Voi, se on kamalaa!"
He astelivat pitkin pensas-aitaa, jonka läpi näkyi puita ja muutamia lyhyiksi leikattuja pensaita kasvava piha, leikkikenttä ja hyvin hauskan näköinen valkea rakennus. Rakennuksen taustalla oli pieni veräjä lehtimajaksi istutetun seljapuuryhmän suojassa.
Vanha rouva pyysi ruhtinas Sernineä sisälle ja osotti heidät pikku vierashuoneeseen eli saliin. Geneviève pyysi saada hetkeksi poistua, mennäkseen katsomaan oppilaitaan, joiden illallis-aika nyt oli. Ruhtinas ja madame Ernemont jäivät kahden kesken.
Vanhalla rouvalla oli murheelliset ja kalpeat kasvot, ja hänen hopeiset hapsensa päättyivät kahteen pitkään, irralliseen suortuvaan. Hän oli liian pyylevä, hänen käyntinsä oli raskasta ja ulkomuodostaan ja rouvashenkilön puvusta huolimatta oli hänessä jotakin hiukan rahvaanomaista, mutta hänen silmänsä olivat äärettömän lempeät. Ruhtinas Sernine astui hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä molemmille poskille: