"No?"
"No, se elämä ikävystyttää."
Vanhus huoahti ja kysyi:
"Oletko Kesselbachin jutussa?"
"Olenpa tietenkin! Olisinko muutoin viitsinyt järjestää hyökkäystä rouva Kesselbachia vastaan kello kuudeksi, saadakseni tilaisuuden viittä minuuttia myöhemmin pelastaa hänet omien miesteni kynsistä? Pitäen minua hyväntekijänänsä on hän pakotettu vastaanottamaan minut. Minä olen nyt linnotuksen sydämessä ja leskeä suojellessani voin pitää koko ympäristöä silmällä. Näethän, sellainen elämä, jota minä vietän, ei salli minun kuljeskella haaskaamassa aikaani pikku kohteliaisuuskysymyksiin ja muihin muotoseikkoihin. Minun täytyy käydä suoraan asian ytimeen, rajusti, raa'asti, toimekkaasti!"
Vanhus katseli häntä surkeissaan ja voihki: "Minä näen… minä näen… hyökkäys on kaikki valhetta… Mutta silloin… Geneviève…?"
"Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli yhtä helppo pelastaa kaksi kuin yksi. Ajattelehan, kuinka pitkän ajan olisivat vaatineet yritykseni — kenties lopultakin hyödyttömät — luikerrella tuon lapsen ystävyyteen! Mitä olin minä hänelle? Mitä olisin nyt? Tuntematon henkilö… vieras. Nyt sitä vastoin olen pelastaja. Tunnin kuluttua olen… lähin ystävä."
Vanhus alkoi vapista:
"Ja siis… sinä et pelastanut Genevieveä?… Siis aijot sekottaa meidät asioihisi?" Ja äkkiä hän kapinallisena tarttui toista hartioihin: "Ei; minä en salli sitä! Ymmärrätkö? Sinä toit lapsen eräänä päivänä minulle, sanoen: 'Tässä, minä uskon hänet sinulle… hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet… ota hänet suojelukseesi.' No, hän on nyt minun suojeluksessani; ja minä tiedän miten puolustaa häntä sinua ja kaikkia temppujasi vastaan!"
Seisten suorana, päättäväisessä asennossa, madame Ernemont näytti olevan valmistautunut kaikkeen.