"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"
"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi voi liikutuksetta kajota."
"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"
"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan läpi, jossa teidät kasvatettiin."
"Aspremontin?"
"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan valkeassa talossa."
"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta. Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."
"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."
"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä leikittelin hänen vieressään."
"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat. Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin… mutta kirkkaamman, onnellisemman kuvan."