"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan kuivailin hänen kyyneleitänsä."
"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."
"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette…"
"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä… ja te lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."
Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:
"Niin, niin… minusta tuntuu… Silmienne ilme… ja äänenne sointu…"
Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:
"Te siis tunsitte hänet?"
"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta vielä murheellisemmalta… kalpeammalta… ja jälleen palatessani…"
"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi nopeasti… muutamassa viikossa… ja minä jäin yksikseni naapurien seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä… ja eräänä aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin…"