"Mies?" kysyi ruhtinas.
"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin lempeästi… hänen äänensä viihdytti minua… ja kantaessaan minut yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja kertoi minulle satuja… samalla äänellä… samalla äänellä…"
Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.
Ruhtinas kysyi:
"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"
"En voi selvästi muistaa… on ihan kuin olisin nukkunut useampia päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."
"Ja kuolivatko hekin?"
"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen lavantautiin… mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin… Heti heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri minut vaippoihin… Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin vastaan, koetin huutaa… ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä nenäliinalla."
"Kuinka vanha olitte silloin?"
"Neljäntoista vuoden… se tapahtui neljä vuotta takaperin."