Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään kysymykseen. Puhuisiko hän?
Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.
Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi viimein:
"Ei ei… juuri nyt… juolahti mieleeni aatos… muisto… mutta minä tahdoin ensin…" Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin, tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta, että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."
"Se on totta… se on totta", jupisi madame Ernemont.
"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun onnellisuuteni on minussa itsessäni."
"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."
"Kutsumus…"
"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen… mutta ei… tämä on toista… teidän oppilaanne eivät ole säällisiä oppilaita."
"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä… Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä vuorostani selittää heille läksyä… ja minuapa he ymmärsivät. Oh, ei heti, mutta vähin erin… Epäilemättä riippui tulos kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini… päin vastoin on minulle hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat — miten sanoisin? — hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä valo… ja leviäisi… ja loistaisi…"