Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.
"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi minuuttia vielä."
Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa niitä.
Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset kynttilän liekissä.
Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.
Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.
Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas… Keskiyö… keskiyön kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!
Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen anastaman miehen surkeata irvistystä.
Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi antautumistansa.