Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.
Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa — kaikki myyty. Ei valokuvaa, ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi saanut hänet pitämään kiinni elämästä?
Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen kireälle.
Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!
* * * * *
Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä peloittavaa, ikuista sekuntia…
Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.
Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui sisälle.
Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli piirtänyt nimensä ja luki:
'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä huhtikuuta.