Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena, molempien huohotus yhteen seonneena.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?… Minä panen sinut puhumaan…"
Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin… ja lujemmin… Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan… Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.
Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.
Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.
"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.
Hän ojentui katsomaan ulos.
Sora rauskahteli… varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni… Eikä mitään muuta ääntä… ei mitään estelyä…
Pierre Leducista mitään piittaamatta huuteli hän:
"Gourel!… Doudeville!"