Mutta äkkiä hän näytti tavattomasti hämmästyvän, silmät remahtivat suuriksi ja hän änkytti:
"Rouva… rouva Kesselbach!"
Hän oli nähnyt nuoren lesken. Ja tyyneytensä saavuttaen, hymyillen, ujoutensa heittäen, hän astui näkemänsä luokse ja haasteli leveällä saksanvoittoisella murteella:
"Voi kuinka olen iloissani!… Vihdoinkin!… Luulin jo, etten
koskaan… Olin niin ihmeissäni, kun en saanut mitään tietoa
Kapkaupunkiin… sähkösanomaa… Ja miten jaksaa rakas ystäväni
Rudolf Kesselbach?"
Leski hoiperteli taaksepäin kuin kasvoihinsa iskun saaneena, vaipui tuolille ja ratkesi nyyhkimään.
"Mitä nyt?… Voi, mikä on hätänä?" kysyi Steinweg.
Lenormand puuttui puheeseen.
"Näen, hra Steinweg, ettei teillä ole tietoa muutamista tapahtumista, joita äskettäin on sattunut. Oletteko viipynyt matkalla kauvan?"
"Olen kolme kuukautta… Kävin sisämaassa Randilla asti. Sitte palasin
Kapkaupunkiin ja kirjotin Rudolfille sieltä. Mutta kotimatkalla,
itärannikon kautta tullen, rupesin hiukan töihin Port Saidissa.
Rudolf on kaiketi saanut kirjeeni?"
"Hän on poissa. Minä selitän syyn siihen. Mutta ensin haluaisimme kovin mielellämme tietoa eräästä asiasta. Se koskee henkilöä, jonka te tunsitte ja jota teidän oli tapana mainita puheluissanne hra Kesselbachin kanssa, nimittäin Pierre Leducia."