"Eräs rouvashenkilö pyytää saada heti puhutella teitä, hra päällikkö."
"Onko sinulla käyntikorttia häneltä?"
"Tässä, hra päällikkö."
"Rouva Kesselbach! Osota hänet tänne."
Hän astui ovelle nuorta leskeä vastaan ja kehotti tätä istuutumaan. Tulijalla oli vielä sama apea katsanto, sama kituva ulkomuoto ja se äärimäisen nääntymyksen ryhti, joka ilmaisi hänen elämänsä haaksirikkoutumista.
Hän piteli "Grand Journalin" numeroa ja viittasi Steinwegià koskevaan ilmotukseen.
"Ukko Steinweg oli mieheni ystävä", hän sanoi, "ja pidän varmana, että hän tietää asioista paljon."
"Dieuzy", sanoi Lenormand, "kutsukaa tänne se henkilö, joka on odottamassa… Käyntinne, hyvä rouva, ei ole hyödytön. Pyydän teitä vain tämän henkilön saapuessa olemaan virkkamatta sanaakaan."
Ovi avautui. Näkyviin tuli vanha mies, jonka valkea poskiparta ulottui leuan alle, kasvot olivat syvien vakojen uurtamat, puku köyhyyttä ilmaiseva ja kasvoilla niiden poloisten vainottu ilme, jotka harhailevat maailmaa jokapäiväisen kannikkansa etsinnässä.
Hän seisoi kynnyksellä silmiänsä räpytellen, tuijotteli Lenormandia, näytti hämmentyvän äänettömyydestä, jolla hänet vastaanotettiin, ja pyöritteli epätoivoisena hattua käsissään.