"Isku? Tuon ukon kädestä?… Mutta hänhän vaivoin pysyy jaloillaan…"
"Ei ukon, hra päällikkö, vaan erään toisen, joka käveli edes takaisin käytävässä Steinwegin ollessa luonanne ja seurasi meitä kuin olisi hänkin ollut menossa ulos. Tähän asti tultuamme hän pyysi tulta… Minä kopeloitsin tikkujani… Silloin hän mojautti minua vatsaan… Minä kuukerruin, ja kaatuessani olin näkevinäni hänen avaavan tuon oven ja raahaavan vanhusta mukanansa…"
"Tuntisitteko häntä jälleen?"
"Kyllä, hyvin, hra päällikkö… tanakka mies, hyvin tummaverinen… varmasti etelämaalainen…"
"Ribeira!" ärisi Lenormand. "Aina Ribeira… Ribeira, toisella nimellä Parbury… Sen konnan julkeutta! Hän pelkäsi, mitä vanha Steinweg saattaisi sanoa… ja tuli sieppaamaan hänet pois ihan nenäni edestä!" Hän noitui suuttuneena jalkaansa polkien: "Mutta, tuli ja leimaus, mistä hän tiesi Steinwegin täällä olevan, senkin vietävä! Vasta neljä tuntia takaperin kaahasin häntä Saint Cucufan metsässä… ja nyt hän on täällä!… Luulisipa hänen asustavan minun nahassani!…"
Hän vaipui tuollaiseen unelmoimisensa otteeseen, jossa hän ei tuntunut kuulevan eikä näkevän mitään. Rouva Kesselbach ohitse astuessaan kumarsi hänen vastaamattansa.
Mutta askeleiden kaiku käytävästä herätti hänet horroksistaan.
"Vihdoinkin. Tekö siellä, Gourel?"
"Olen saanut selville, miten se kävi, hra päällikkö", läähätti Gourel. "Niitä oli kaksi. Ne menivät tätä kautta ja ulos Place Dauphinelle. Siellä heitä odotteli automobili, jossa oli kaksi henkilöä — toinen oli mustapukuinen mies, huopahattu silmille vedettynä."
"Se oli hän", mutisi Lenormand. "Se oli murhaaja, Ribeiran eli
Parburyn rikostoveri! Ja kuka oli toinen?"