Hän käveli kysymyksessä olevan talon ympäri. Ikkunaluukut olivat suljetut. Hän nosti säppiä ja ovi aukesi.
"Haa, Gourel, luulenpa osanneemme oikeaan! Mennään sisälle. Sytyttäkää lyhtynne… Hm, eteinen… vierashuone… ruokahuone… vähät niistä. Täällä täytyy olla kellarikerta, koskapa keittiö ei ole tällä tasalla."
"Tätä tietä, herra päällikkö… keittiön portaat ovat täällä."
He laskeusivat jokseenkin tilavaan keittiöön, joka oli ahdattu täyteen puutarhatuoleja. Sen vieressä oli pesutupa, jota myöskin käytettiin kellarina, ja siellä oli samaten kaikenlaista rojua kasattu päällekkäin.
"Mikä tuossa kiiltelee, herra päällikkö?"
Gourel kumartui ja otti maasta messinkisen rintaneulan, jonka päänä oli keinotekoinen helmi.
"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."
Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.
"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."
Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo.
Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.