"Haa, senkin roisto!" sadatti hän. "Päivä, jona sinut tavotan, on päivä, jona ensi kerran vuodatan verta! Sen vannon!"
Hän palasi taistelupaikalle, kumartui ja otti maasta tikarin kappaleet; sen terä oli iskiessään katkennut.
Altenheim alkoi liikkua. Sernine kysyi:
"No, parooni, voitteko jo paremmin? Te ette tuntenut sitä lyöntiä, vai mitä? Minä sitä nimitän oikoiseksi iskuksi polttopisteeseen, se kun niistää ihmiseltä elämänliekin kuin kynttilän. Se on näpsä, joutuisa, kivuton… ja erehtymätön. Tikarin isku sitä vastoin… pyh! Tarvitsee vain käyttää pientä teräksestä kudottua kaulahaarniskaa, kuten minä, uhmataksensa koko maailmaa, etenkin pientä mustapukuista toverianne, hän kun aina iskee kurkkuun, pöhkö… Katsokaahan hänen lempikaluaan… sirpaleina!"
Hän tarjosi toiselle kätensä:
"No, nouskaapa ylös, parooni. Syömme päivällistä yhdessä. Ja muistakaakin etevämmyyteni salaisuus: lannistumaton sielu nujertumattomassa ruumiissa."
Hän palasi klubihuoneisiin, varasi pöydän kahdelle, istuutui sohvalle ja jupisi päivällistä odotellessaan itsekseen:
"Peli on tosin hupaisa, mutta se alkaa käydä vaaralliseksi. Minun täytyy saada siitä loppu. Kiusana on se, etten voi tehdä mitään ennen kuin löydän ukko Steinwegin, sillä lopultakin on ukko Steinweg ainoa tärkeä tekijä koko jutussa. Altenheim on hänen kanssaan tekemisissä joka päivä; se on epäilemätöntä. Niinikään on epäilemätöntä, että hän tekee kaikkensa kiskoakseen häneltä tiedon Kesselbachin suunnitelmasta. Mutta missä tapailee hän ukkoa? Minne on hän vankinsa teljennyt? Ystävien luo? Omaan taloonsa, Villa Dupontin 29:ään?"
Hän mietiskeli jonkun aikaa, sitte sytytti savukkeen, imaisi sitä kolmasti ja heitti sen pois. Tämä ilmeisesti oli sovittu merkki, sillä kaksi nuorta miestä tuli istuutumaan hänen viereensä. Hän ei ollut heitä tuntevinaankaan, mutta puheli heidän kanssaan kuitenkin vaivihkaa. Ne olivat Doudevillen veljekset, siksi päivää hienoiksi herrasmiehiksi pukeutuneina.
"Mikä asiana, isäntä?"