Todellisuudessa he tuimasti väijyivät toinen toistansa.
Verivihollisina, joita erotti armoton viha, kumpainenkin varmana voitostaan ja hillitsemättömällä kaiholla ikävöiden sitä, he odottivat otollista hetkeä.
Kumpainenkin tiesi, ettei loppuratkaisua voisi viivyttää kauvan.
Se oli jännittävää draamaa, jollaisen kiihdyttävä voima pakostakin elähytti Serninen laista miestä. Tuntea vastustajansa ja elää hänen vierellään, tuntea kuoleman vaanivan jokaisella harha-askeleella, jokaisella ajattelemattomalla hetkellä — mikä ilo ja riemu!
Eräänä iltana he olivat kahden kesken Rue-Cambon-klubin puutarhassa; Altenheim oli klubin jäseniä hänkin. Oli tunti ennen kesäkuun iltahämyä, johon aikaan käydään päivälliselle ennen kuin jäsenet saapuvat korttipöydän ääreen. He kiertelivät pikku nurmikkoa pitkin, jonka reunalla kulki pensaston verhoama muuri. Pensaitten takana oli pieni ovi. Äkkiä, Altenheimin puhuessa, Sernine kavahti vaanimaan häntä silmänurkastaan. Altenheim piti kättään takkinsa taskussa, ja Sernine näki käden, vaatteen läpi, puristavan tikarin kahvaa, epäröiden, empien, päättäväisenä ja heikkona vuorotellen.
Rinta pystyssä, kädet seljän takana, Sernine odotteli mielihyvän ja tuskallisuuden vaihdellessa hänen sielussaan. Parooni oli nyt tauonnut puhumasta ja he astelivat äänettöminä eteenpäin vieretysten.
Sernine katsoi häntä suoraan silmiin. Toinen oli valju ja vavahteli tehottomasta voimastaan.
"Senkin ämmälauri, miks'ette iske?" ivaili Sernine. "En saa teistä ikinä kalua. Sanonko teille totuuden? No, te pelkäätte minua! Niin, veikkonen, te ette milloinkaan tunne olevanne ihan varma siitä, mitä saattaa tapahtua teille, ollessanne kasvoista kasvoihin minua vastassa. Te tahdotte toimia, mutta minun mahdolliset toimenpiteeni ne hallitsevat asemaa. Ei, on päivän selvää, ettei teissä vielä ole miestä minua nitistämään."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun tunsi jonkun kuristavan kurkkuansa ja tempaisevan häntä taaksepäin. Joku pensastossa pikku oven lähellä piileksinyt oli syössyt hänen kimppuunsa. Hän näki kohonneessa kädessä välkkyvän tikarin. Käsi iski; tikarin kärki osui hänen kurkkuunsa.
Samassa hyökkäsi Altenheim täydentämään salamurhan, ja he kierähtivät nurin kukkapenkereeseen. Koko tapaus vei enintään pari-, kolmekymmentä sekuntia. Niin voimakas ja kokenut painiskelija kuin olikin, hellitti Altenheim melkein heti kivusta voihkaisten. Sernine nousi ja juoksi pikku ovelle, joka oli juuri sulkeutunut tumman haamun eteen. Se oli myöhäistä. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa. Hän ei saanut sitä auki.