Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen automobilinsa toi hänet Villa Dupontin 29:n edustalle, ja hän tapasi Doudevillet miehinensä eteiseen kerääntyneinä:
"Oletteko nuuskineet äijän käsiinne?"
"Emme."
"Hitto! Mutta jossakin täytyy hänen olla. Missä ovat palvelijat?"
"Tuolla ruokakonttorissa, köytettyinä, ja kokki samaten."
"Hyvä. Suon mieluummin, että he eivät näe minua. Lähtekää, te toiset. Jean, jääkää ulkopuolelle vartioimaan; Jacques, näyttäkää minulle talon paikat."
Hän juoksi nopeasti kellarin, pohjakerran, ensimäisen ja toisen huonekerran sekä ullakon läpi. Hän ei oikeastaan pysähtynyt minnekään, tietäen ettei hän muutamissa minuuteissa keksisi mitä hänen miehensä eivät olleet kolmessa tunnissa kyenneet keksimään. Mutta hän painoi tyystin mieleensä huoneiden muodon ja aseman, ja vaani jotakin pikku piirrettä, joka johtaisi hänet jäljille. Hän ei havainnut mitään.
"Ukko ei ole täällä", päätti hän.
"Sitten on meidän paras lähteä, isäntä. Altenheim ei voi enää pitkää aikaa viipyä poissa."
"Niin, te lähdette."