"Entäs te itse?"
"Minä jään. Älköön sanottako, että minä tyhjän vuoksi olen nähnyt kaiken tämän vaivan."
"Missä aijotte oleskella?"
"Tässä pimeässä, vaatteilla täytetyssä, kaihtimien sulkemassa komerossa. Täältä näen paroonin koko makuuhuoneen pöytäpuheliminensa."
"Mutta hänhän palvelijoiltansa kuulee, että talossa on käyty."
"Niinpä kyllä, mutta hän ei osaisi uneksiakaan, että yksi meistä asettuu tänne yöksi. Hän vain ajattelee yrityksen menneen myttyyn."
"Ja miten pääsette ulos?"
"Oh, siihenpä en osaa mitään sanoa. Pääasia oli päästä sisälle. Täällä olen ja tänne jään. Menkää, Doudeville, ja sulkekaa ovet mennessänne."
Hän istuutui pienelle laatikolle komeron takaseinälle. Neljä riviä riippuvia vaatteita suojeli häntä. Ellei tiukkaa tarkastusta tapahtuisi, oli hän ilmeisesti ihan turvassa.
Kaksi tuntia kului. Hän kuuli hevosen kavioiden kumeata töminää ja aisakellon kilinää. Vaunut pysähtyivät edustalle, etuovi jymähti kiinni ja pian jälkeenpäin hän kuuli ääniä, huudahduksia, hälinää, joka yltyi nähtävästi sikäli kuin vangit vapautuivat kapuloistansa.