"Minusta tuntuu, hra Weber, että voisitte koota heidät tähän kojuun. Täältä lähdemme huvilaan. Koska parooni Altenheim tuntee minut, niin oletan heidän avaavan minulle oven, ja minä menen sisälle… teidän kanssanne."
"Se on oivallinen suunnitelma", sanoi Weber. "Minä tulen heti takaisin."
Hän poistui puutarhasta ja käveli alas tietä päinvastaiselle suunnalle Villa des Glycinesistä.
Sernine tarttui nopeasti toista Doudevillea käsivarteen:
"Juoskaa hänen perässään, Jacques… pidättäkää hänet hääräämässä… siksi kauvan, että ennätän Glycinesiin… Ja viivyttäkää sitte hyökkäystä niin kauvan kuin voitte… Keksikää verukkeita… Minä tarvitsen kymmenen minuuttia. Piiritettäköön huvila… mutta älköön tultako sisälle. Ja te, Jean, menkää vartioimaan Pavillon Hortensen maanalaisen käytävän suulle. Jos parooni yrittää sitä kautta ulos, niin iskekää häntä päähän!"
Doudevillet läksivät käskyn mukaan. Ruhtinas pujahti ulos ja juoksi
Glycinesin isolle rautaristikkoiselle portille.
Soittaisiko hän?
Ketään ei ollut näkyvissä. Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti portin yläosaan käsiksi, laskien jalkansa lukolle; rautakangista riippuen, polviensa tuella ponnistellen, hän rautasäleiden teräviin kärkiin lävistymisen uhalla sai kavutuksi veräjän yli ja hypätyksi alas toiselle puolelle.
Hän oli tullut kivetylle pihatolle, johon päin ikkunat antoivat. Nämä olivat kokonaan luukkujen peitossa. Hänen seisahtuessaan mietiskelemään, miten saisi tunkeudutuksi taloon, avautui ovi puolittain, rautaisella rytkähdyksellään johtaen hänen mietteensä Villa Dupontin oveen, ja Altenheim tuli näkyviin:
"Kuulkaapas, ruhtinas, tälläkö tavoin te tunkeudutte yksityiseen asuntoon? Minun käy pakolliseksi kutsuttaa santarmit, miekkonen!"