Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan verta… Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa… Viimeinen puistatus, ja kaikki oli lopussa…
* * * * *
Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen äänettömyys.
Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja, kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo: sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.
Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja mutisi:
"Se on siis totta?"
Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:
"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."
"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."
"Mihin?"