"On… Ser… Sernine."
"Sernine!… Hä, mitä?"
"Sernine… Lenormand…"
Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.
Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.
Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet? Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään, teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:
"Selvittäkää meille asia… Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"
Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.
Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:
"Kuulkaa… Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra Lenormand… Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi ovat yksi ja sama?…"