Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:
'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme juuri mennessä koneeseen.
Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin jutussa.
Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,
Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus piilee sanoissa APO ON.
Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden ajan niin omituisella tavalla johtanut.'
Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin, sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs, nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa, ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa; ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä parantamiseksi ja vaalimiseksi.
Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita vastuksia.
Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan? Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi tuona määrättynä päivänä?
"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää… Kuinka voin odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka tuhoaa kaikki… se välttämätön hiekkajyvä…"