Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.
Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä asianajajaansa.
Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta… Häntä värisytteli kuume. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.
Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen…
Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.
Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.
"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki… se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla… minä yritän jotakin muuta… mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa…"
Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen huulilleen…
Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.
Kolme miestä astui sisälle.