"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on jokseenkin kummallistakin… Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei oikeastaan enää ollutkaan?… Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen ovella…"
Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.
"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani sisälle", huomautti Gourel.
"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"
"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra päällikkö."
Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien, tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:
"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä mikä mies minä olen!… Ja tällä kertaa on asiana murha!… Nyt on ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"
Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua, jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.
"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin… Hra Lenormand, kuinka jaksatte?… Hauska nähdä teidät…"
Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja puheli juhlallisesti: