"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.
Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.
"Mennään", sanoi Lupin.
Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:
"Mitä nyt?"
Tyttö ojensi kämmenensä.
"Mitä? Rahaa?… Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.
"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää…"
Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.
Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.