"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."
"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle, ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri…"
Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja syöksähtänyt pakoon.
"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin käytävää."
Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen. Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen huonekertaan.
Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar, osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli kaihtimia ja verhoja miekallaan.
Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin. He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen asunnossaan.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.
"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."
Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.