"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"
Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi. Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja pudottausi huoneeseen.
Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma lieska.
"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"
Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena, hajoillen tuhaksi.
Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:
"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."
"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."
"No, siis…"
"Mitä niin?"