Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui hyvin tyvenesti.
Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.
"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.
"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin… eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia tiukentaa… vuoron jälkeen… yksi, kaksi… mainiota!… Tuolla tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."
Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen naksutuksen.
"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää vaille kaksitoista… älkää liikkuko… antakaas kun…"
Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.
Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata lyöntiä.
Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari, kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei liikkunut.
Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt mutisten: