"Mitä tarkotatte?"
"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"
"Totta toisen kerran!…"
"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen alottanut, ja aijon lopettaakin."
Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:
"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön…"
Lupin purskahti nauruun:
"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne! Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."
Keisari kohautti hartioitansa: "Te ette edes tiedä, kuka se mies on."
"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää. Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman varmaa, että minä voitan taistelun."