"Saisinko tietää syyn…?"
"Eikö Geneviève teille maininnut?…"
"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"
"Aivan niin… aivan niin…"
"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"
Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:
"Minä pelkään."
"Pelkäätte!" huudahti toinen.
"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."
Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.