Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan, ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski kaksi revolveria portaille.
"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni ponnistus… Se riittää kerrassaan…"
Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.
Ja vuoteen vieressä seisoi joku.
Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.
Malreich!
Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa, laiha kaulansa…
Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai huolestumisen häivääkään.
Lupin astui askeleen eteenpäin… ja toisen… kolmannenkin…
Mies ei hievahtanut.