"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu minun sanojani, tekee minun liikkeeni, täyttää minun toivomukseni ja toteuttaa minun unelmani… niin, unelmani…"
Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:
"Vasemmallani Elsass-Lotrinki… Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri… Etelä-Saksa… kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan… Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"
Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.
Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:
"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan… Samoin täytyy Englannin tehdä… Peli on pelattu ja voitettu… Se on unelmani… On toinenkin…"
Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.
Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli… varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.
Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina…
Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi: