"Menkää, minä rukoilen… Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä… parempi on, että te ette ole täällä… Menkää. Pierren pitää naida Geneviève…"
Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!
Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.
Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!
"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi
Doloresiin:
"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä…"
Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä… en ole sitä koskaan nähnyt… joku palvelija, ehkä…"
"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista… tuollainen yhteensattuma…"
Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää
Lupinia huomaamatta huudahti heti:
"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores… Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!… Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!… Kuinka hädissäsi olitkaan…! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi…"