Hän astui sanattomana ulos.
* * * * *
Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:
"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia… Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin…"
Hän polki jalkaansa ja kivahti:
"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?… Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores… hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!… Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"
Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:
"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan… Ja tänään teet kaiken väärin… Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."
Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:
"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva
Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi…"