Lupin kohautti olkapäitänsä:
"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."
Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.
Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, näki jonkun haamun lähenevän vuodetta.
Ja haamu kumartui hänen ylitseen.
Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki… tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.
Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.
Oliko se mahdollista? Ei, ei… ja kuitenkin hän näki — voi kamalata näkyä! — mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.
"Hoo, minä uneksin… minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!…"
Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.