Hän ei kyennyt.
Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku… sen maku oli sama kuin
Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!
Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita…
Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.
Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:
"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki…"
Hän kutsui Octaven:
"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"
"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."
"Joitko sitä itse?"