"Ettekö sitä käsitä?"
"En."
"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni — eli silloin oikeastaan sulhaseni — ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."
Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:
"Niin… niin… minä käsitän… Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä… Hänen nimensä…"
Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:
"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä… kyllä, hänen nimensä on sentään se… Louis de Malreich… L.M… Muistakaa… Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää… se on se kamala salaisuus… Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?… Heillä on pahantekijä käsissään… Hän on syyllinen… sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on… Hän teki murhat… Hän löi iskut… Tikari… Terästikari… Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!… Louis de Malreich… jospa voisin…"
Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:
"Suojelkaa minua… suojelkaa minua… Te yksinänne kenties… Oi, älkää hyljätkö minua… Minä olen kovin onneton!… Voi mitä kidutusta…"
Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.