Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?
Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.
Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna… pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.
Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri… Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.
Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.
Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.
Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.
"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä… Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa eikä hän tahtonut. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"
Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.
"Jättäkää minut", hän sanoi.