Hän älysi heti vaikuttimen: Dolores oli mielipuoli. Altenheimin ja Isildan sisar, viimeisten Malreichien, sekamielisen äidin ja juopon isän tytär oli itsekin mielipuoli. Omituinen hullu, kaikin puolin näköjään tervejärkinen, mutta hullu kuitenkin, aivosairas, luonnoton epäsikiö.
Hän käsitti kaiken: se oli murhanhulluutta.
Tämä mielipuoli tappoi saadakseen jotakin, tappoi itseänsä puolustaakseen, tappoi koska oli ennenkin tappanut. Mutta hän tappoi myöskin, ja eritoten, pelkän tappamisen vuoksi.
Kummallinen mielisairas, syyntakeeton murhistaan ja kuitenkin niin älykäs, viekas ja järjestelmällinen järjettömyydessään! Mitä taitoa, väsymättömyyttä, ovelaa juonimista olikaan hän osottanut kamalissa teoissaan!
Ja suunnattoman terävällä ajatuskyvyllään Lupin nopeasti näki edessään verenjanoisten seikkailujen sarjan ja arvasi salaperäiset polut, joita Dolores oli kulkenut.
Hän näki Doloresin miehensä suunnitelman viehättämänä ja valtaamana, suunnitelman, jota hän nähtävästi vain osittain käsitti. Hän näki hänenkin haeskelevaa sitä Pierre Leducia, jota hänen miehensä etsi, haeskelevan häntä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja palatakseen hallitsijattarena siihen pieneen Veldenzin valtakuntaan, josta hänen vanhempansa oli häpeällä karkotettu.
Ja hän näki hänet Palace-hotellissa, veljen huoneessa, Altenheimin kätkössä, samaan aikaan kun hänen ajateltiin oleksivan Monte Carlossa. Hän näki hänen päiväkausia vakoilevan miestänsä, hiiviskellen pitkin seiniä, pimeyden suojassa, mustassa valepuvussaan näkymättömänä.
Ja eräänä yönä hän tapasi hra Kesselbachin sidottuna… ja hän pisti hänet kuoliaaksi.
Ja aamulla, siivoojan ollessa antamaisillaan hänet ilmi… hän pisti tämänkin kuoliaaksi.
Ja tuntia myöhemmin, kun Chapman oli antamaisillaan hänet ilmi, hän laahasi kirjurin veljensä huoneeseen… ja pisti hänet kuoliaaksi.