Sitte, vapaana liikkumaan mielensä mukaan, vastustajansa hengen ollessa hänen sormiensa armottoman kouraisun varassa, hän otti toisella kädellään taskulyhtynsä, laski sormensa pontimelle, painamatta sitä, ja siirsi lyhdyn lähelle miehen kasvoja.
Hänen tarvitsi vain painaltaa ponninta, haluta tietää, ja hän tietäisi.
Sekunnin ajan nautti hän vallastaan. Hänet valtasi ylvästelyn tunne.
Taaskin oli hän verrattomasti mestarina.
Hän välähytti valon lyhtyyn. Hirviön kasvot tulivat näkyviin.
Lupin kirkaisi kauhusta.
Dolores Kesselbach!
* * * * *
Lupin ei liikkunut, tarraten vihollisen kurkkuun kuin eivät hänen kangistuneet sormensa olisi enää kyenneet hellittämään otettansa. Sitäpaitsi, vaikka hän nyt tiesi, ei hänellä sentään oikeastaan ollut todellista aistimusta siitä, että hirviö oli Dolores. Se oli yhäkin mustapukuinen mies, Louis de Malreich, katala pimeyden peto; ja sitä petoa hän piteli, aikomatta päästää sitä irralleen.
Mutta totuus valtasi hänet sitte rynnäköllä, ja tuskan nujertamana mutisi hän:
"Voi, Dolores… Dolores!…"