Epäröitsikö hän? Aikoiko hän vielä kerran säästää vastustajansa?
Ja keskellä syvää hiljaisuutta sanoi Lupin:
"Mutta iskehän! Miks'et iske?"
Raivon kiljahdus… Käsi iski kuin joustimen laukaisemana.
Sitte kuului voihkahdus.
Lupin oli siepannut käden kiinni ilmassa, ranteen kohdalta… Ja ponnahtaen vuoteeltaan, peloittavana, vastustamattomana, hän tarttui miestä kurkkuun ja paiskasi hänet lattiaan.
Siinä kaikki. Ei ollut mitään painiskelua. Ei ollut mitään vastustelun mahdollisuutta. Mies makasi lattialla kuin ruuvipihtiin puristettuna. Ja tuosta kouraisusta ei yksikään olisi kyennyt itseänsä vapauttamaan.
Eikä sanaakaan hiiskuttu. Lupin ei virkkanut ainoatakaan tuollaista pilkallista lauselmaansa, jollaisina hänen ivallinen leikkisyytensä tavallisesti purkausi. Hänellä olikin vain yksi halu, saada tietää, kuka siinä oli: Louis de Malreich, kuolemaan tuomittu mies, vai joku muu? Kumpainen mahdollisuus oli tosi?
Miehen kuristamisen uhalla hän puristi kurkkua hiukan tiukemmin… ja hiukan tiukemmin… ja vieläkin hiukan tiukemmin…
Ja hän tunsi vihollisesta kaiken voiman herpautuvan. Käsivarren lihakset höllenivät ja turtuivat. Käsi avautui ja pudotti tikarin.