Kuten Lupin oli arvannutkin, täytti hänet heti täydellinen levollisuus. Koko hänen seikkailuhaluinen olemuksensa riemuitsi. Taistelu oli vihdoinkin käsille!
Toinen rasahdus risahti ikkunan alla, tällä kertaa selvemmin, mutta vieläkin niin heikosti, että sen erottamiseen tarvittiin Lupinin tottunutta korvaa.
Minuutteja, kamalia minuutteja… Pimeys oli läpitunkematon. Sitä ei keventänyt mikään tähtien eikä kuun kajastus.
Ja äkkiä, mitään kuulematta, tiesi hän, että mies oli huoneessa.
Ja mies käveli vuodetta kohti. Hän käveli kuin aave, halkoen ilmaa vastuksettomasti, tutisuttamatta esineitä, joita osui tielle.
Mutta kaikella vaistollaan, kaikella herkkähermoisilla voimallaan
Lupin näki vihollisen liikkeet ja arvasi hänen ajatustensa juoksun.
Hän itse ei väistynyt, vaan pysyi seinää vasten painuneena, melkein polvillaan, valmiina hyökkäykseen.
Hän tunsi olennon hapuilevan, koskettavan makuuvaatteita, löytääksensä iskettävän kohdan. Lupin kuuli sen hengityksen. Hän luuli erottavansa sen sydämenkin sykinnän. Ja hän pani ylpeydellä merkille, ettei hänen oma sydämensä sykkinyt rajummin kuin ennenkään… kun taasen "tuon toisen" sydän… haa, niin, nyt hän sen kuuli, tuon seonneen, hullun sydämen, joka takoi rintaonteloa kuin kellon kieli.
"Toisen" käsi nousi…
Sekunti, kaksi sekuntia…