* * * * *
Lupin suoristausi kylmäkiskoisesti. Hän kieltäysi antautumasta ainoaankaan epätoivon eleeseen tai virkkaamasta ainoatakaan maltitonta sanaa. Kohtalon hänelle jakelemien kovien kolhaisujen perästä, Doloresin rikoksien ja kuoleman jälkeen, Massierin tultua teloitetuksi, kaikkien näiden tihutöiden tapahduttua tunsi hän ehdottoman välttämättömäksi säilyttää koko malttinsa. Ellei se onnistuisi, niin hänen aivonsa varmastikin pettäisivät…
"Epatto!" sanoi hän, heristäen nyrkkiänsä Pierre Leducille. "Senkin vätys, etkö voinut odottaa? Kymmenessä vuodessa olisimme saaneet Elsass-Lotringin takaisin!"
Mieltänsä keventääkseen hän tapaili sanottavia sanoja, otettavia asentoja; mutta ajatukset hupenivat ja pää oli halkeamaisillaan.
"Voi, ei, ei!" huusi hän. "Ei sitä sentään, kiitän kauniisti! Lupinko myöskin hulluksi! Ei, veikkonen! Laske luoti aivoihisi, jos haluat; ja lopultakaan en muuta keinoa keksi. Mutta Lupin riutuvana, sairastuolissa kärräiltävänä… ei! Aistikkaasti, veikkonen, lopeta aistikkaasti!"
Hän harppaili edes takaisin, polkien lattiaa ja nostellen polviansa hyvin korkealle, kuten jotkut näyttelijät tekevät mielipuolisuutta kuvatessaan. Ja hän sanoi:
"Kersku, poikani, pöyhistele! Hei, naurahan! Lujemmin, no, lujemmin, lujemmin! Sillä tavalla!… Turkanen, jopa on lystikästä tämä kaikki! Dolores, savuke, tyttöseni!"
Irvistäen kumartui hän alas, kosketti kuolleen naisen kasvoja, hoippui silmänräpäyksen ajan ja kaatui taintuneena lattialle.
Tunnin verran maattuansa hän tointui ja nousi jaloilleen. Hulluuden puuska oli häipynyt, ja itsetietoisena, tyynin hermoin, totisena ja äänettömänä, hän pohti asemaa.
Hän tunsi ajan tulleen sellaisten peruuttamattomien päätösten tekemiselle, jotka muuttavat koko olemassaolon.