Hän sinetitsi kirjeen ja pani sen pulloon, jonka viskasi ulos ikkunasta; se putosi pehmeälle kukkalavalle.
Sitte hän keräsi lattialle ison kasan vanhoja sanomalehtiä, olkia ja lastuja, jotka nouti keittiöstä. Kasaan hän tyhjensi petroleumikannun. Sytytettyään kynttilän hän heitti sen röykkiöön.
Heti nousi lieska ja nopeita tulikieluja leimahti rätisten.
"Nyt tiehenne", puheli Lupin. "Huvilinna on puusta rakennettu; se leimahtaa tuleen kuin tulitikku. Ja ennen kuin ihmiset ennättävät tänne kylästä, särkevät portin ja juoksevat tähän päähän puistoa, on jo myöhäistä. He löytävät tuhkaläjän, kahden hiiltyneen ruumiin jäännökset ja lähistöllä jäähyväiskirjeeni… Hyvästi, Lupin! Haudatkaa minut yksinkertaisesti, hyvät ihmiset, ilman tarpeetonta prameutta… ei kukkasia eikä seppeleitä… vaatimaton risti vain ja koruton hautakirjoitus: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija'."
Hän meni puistomuurin juurelle, kapusi sen yli ja taaksensa katsoessaan näki liekkien hulmuavan taivasta kohti…
Hän vaelsi Parisia kohti jalkaisin, sallimuksen lyyhistyttämänä, epätoivo sydämessä. Ja maalaisväki kummasteli tätä matkamiestä, joka maksoi halvat ateriansa pankinseteleillä.
Kolme rosvoa kävi eräänä iltana metsässä hänen kimppuunsa. Hän puolustausi sauvallaan ja jätti heidät virumaan henkihieverissään…
Hän vietti viikon päivät muutamassa majatalossa. Hän ei tiennyt minne mennä… Mitä ottaisi hän tehdäkseen? Mikä kiinnittäisi hänen mieltänsä? Hän oli väsynyt elämään. Hän ei tahtonut elää…
* * * * *
"Sinäkö se olet?"