"Sinä jätät hänen rauhaan, kuuletko? Tälläpä kertaa en päästäkään häntä näkyvistäni! Hän tuli takaisin nääntyneenä, kalpeana, hermostuneena, ja väri on tuskin vieläkään palannut hänen poskilleen. Sinun pitää jättää hänet rauhaan, sen vannon."
Lupin painoi kätensä tiukasti vanhuksen olalle:
"Minä tahdon — ymmärrätkö? — minä tahdon puhutella häntä."
"Ei."
Lupin työnsi hänet luotaan. Hän suoristausi ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin:
"Silloin saat astua hengettömän ruumiini yli, kuuletko? Lapsi on onnellinen tässä talossa eikä missään muualla… Kaikkine ajatuksinesi rikkauksista ja arvoasemista sinä vain tekisit hänet onnettomaksi. Kuka on tuo sinun Pierre Leducisi? Ja tuo Veldenzisi? Genevièvestä suurherttuatar! Olet hullu. Sellainen elämä ei hänelle sovellu!… Minä en sitä salli! Hän kaipaa yksinkertaista, rehellistä elämää, ja sitä et sinä voi hänelle antaa. Mitä varten siis olet täällä?"
Lupin näytti horjuvan, mutta kuitenkin mutisi hän hyvin matalalla äänellä ja murheellisesti:
"On mahdotonta, etten enää koskaan näkisi häntä; on mahdotonta, etten puhuttelisi häntä…"
"Hän pitää sinua kuolleena."
"Sitäpä juuri en tahdo! Minä tahdon, että hän tietää totuuden. Minua kiduttaa ajatus, että hän muistelee minua vainajana. Tuo hänet luokseni, Victoire."