Lupin vaipui tuolille ja sopersi:
"En voi… En voi sitä tehdä… Minulla ei ole oikeutta… Se on mahdotonta… Uskokoon minut kuolleeksi… Se on parempi…"
Hän itki; nyyhkytykset tutisuttivat hänen hartioitansa. Hänen koko olemuksensa hukkui epätoivoon, hänessä nousseen hellyyden tulvaan, joka puhkesi kuin päivässä lakastuva myöhästynyt kukka.
Vanhus polvistui hänen viereensä ja kysyi vapisevalla äänellä:
"Hän on sinun tyttäresi, eikö olekin?"
"On, hän on minun tyttäreni."
"Voi poika parkaani!" huudahti toinen kyynelsilmin. "Poika parkaani!…"
Jälkimaine.
Itsemurhaaja.
"Ratsuille!" sanoi keisari.