"Hän tulee myöhemmin… Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet muistiin."
Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon matkalaukkuunsa.
"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"
Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:
"Olen hiukan väsynyt… Pysyn huoneessani tämän päivää… Olen kiusaantunut täällä… Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen sähkösanomaasi, joka minut kutsuu…"
"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva
Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."
Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja puolustautumaan.
"Siellä soittaa joku, Chapman — joku soittaa eteisen ovikelloa.
Menkää katsomaan."
Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:
"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne —"