"Minä tiedän. Ovatko ne siellä — eteisessä?"
"Ovat, sir."
"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille, etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin — everstiä yksin."
Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään.
Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.
Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat kiehitellä vereksiä lehtiänsä.
"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin näin pitkän ajan lörpöttelyyn!…"
Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja. Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota hän ei tuntenut.
Hän hätkähti taaksepäin.
"Kuka te olette?"
Mies — hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka musta, mustat viikset ja tiukat silmät — mies veti suunsa irviin: