"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei ole paljon aikaa kadotettu."
He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.
Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.
"Hyvä on", ajatteli hän, "hän on käsissäni."
Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla, ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.
"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho hiukan tummempi… hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."
Sitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:
"No, mitä te haluatte?"
"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan, seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"
"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi tämän vastauksen?"