"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin. Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.
"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista olivat kauniita?"
Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:
"Noita-akkoja!"
Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:
"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta, eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun, ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä, joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan… valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen. Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia. Kaikille — olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita, neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita — kirjoitin samanlaisen kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin, että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi minun vanha risteilijäni Ascendum, Wady Draan suuhun Kap Nun ja Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan: leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä, tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla. Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja…"
"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä homerolaisia sankareita lueteltaessa.
"Ja Arsène Lupin", toisti don Luis.
Hän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:
"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä, taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra presidentti, minä tarjoan Ranskalle."