Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä oli limousine-auto ajanut sisään.
"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.
Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.
Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen, piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa, rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.
Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea. Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut kaikkialla.
"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan laahaa häntä."
Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.
"Tämä on selvästikin merkki", ajatteli don Luis.
Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli tarkoitettu hänelle.
Viidenkymmenen askeleen päässä — tämä seikka ilmaisi omituista huolimattomuutta roistossa — oli uusi merkki, uusi johtolanka: kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen yksityiskohtia.